Tukea hautajaisten järjestämiseen 

Autuaita ovat ne, jotka Herrassa kuolevat. (Ilm. 14:13)
Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään. (Luuk. 2:29)
Herra on minun paimeneni ei minulta mitään puutu. (Ps. 23:1)
Herra on antanut meille elämän, Hänen kädessään on myös lähtömme hetki.

Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole. Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesti. (Ps. 103:15:17)
Ihminen on kuin tuulen henkäys, hänen päivänsä kuin pakeneva varjo.
Ja hän on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva. (Ilm. 21:4)
Jumala ei koskaan sulje ovea aukaisematta toista.
Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisi kuollut. (Joh. 11:25)
Rakkaus ei koskaan häviä. (1 Kor. 13:8)
Suo minun asua Sinun majassasi iankaikkisesti. Turvautua Sinun siipiesi suojaan. (Ps. 61:5)
Ikäsi kypsyydessä sinä menet hautaan, niin kuin lyhde korjataan ajallaan. (Job 5:26)
Hän väsynyttä virvoittaa, Hän armahtaa ja rauhansa Hän antaa.
Viherjäisille niityille Hän vie minut lepäämään. (Ps. 23:2)
Sun Jumalalle annoimme – emme multaan kirkkomaan.
Kun ikuisuuden kutsu soi, ei ihmiskäsi mitään voi.
Päivät kirkkaat, päivät kyyneleiset siunaa Herra.
Koskaan en vois palkita mitä sulta saanut oon. Herra kerran taivaassa rakkautes palkitkoon.
Kun Luoja niittää kypsää viljaa, ovat tähkät viljan aitoa kultaa. Kimallus tähkien taivaalla tähtin loistaa, valaisten meille tietä kohti Luojan puutarhaa.
Hän kutsuu luokseen, ken vaivoin taakkaa kantaa. Hän väsynyttä virvoittaa, Hän armahtaa ja rauhansa Hän antaa.
Tuli matkallas enkeli taivaasta vastaan, sanoi: Tule mukaani luo Isän taivaan. Hän sulle levon ja rauhan antaa, ei tarvitse huolta, murhetta kantaa.
On aika silmät sulkea ja lepoon painaa pää. Herran käsi siunaava sun otsallesi jää.

Taivaan enkelten kyliin, sinut luotamme lähetettiin, Pyhän Jumalan lämpimään syliin, käsiin suuriin ja rakastaviin.

Ja Henki ikuinen taa tuonen virran kantaa, päin rauhan suurta rantaa vie pienen ihmisen. (Matti Korpilahti)

On pursi irronnut maan laiturilta, vie virrat kuulaat kohti Jumalaa.

Sinun rauhasi on ääretön niin kuin meri.

Meri tyyntyy, varjot pitenee, rauhan rantaa lähenee – vene hiljaa satamaan saapuu.

Minä soudan pois maailmasta uneen ja unheeseen ja tuskasta kuolemasta, minä soudan vapauteen.

Minne meri ja taivas kantaa minne aalto ja tuuli käy siellä nouseva aurinko hohtaa ja sydämelles lempeän rauhan suo.

Kodin tyynestä rannasta purjehtimaan lähdit poika uljas ja nuori. Nous matkalla myrsky ja purtesi kaas, sinut saavutti surman nuoli.

Niin hiljaa enkeli kulkua johti, elon virran valkeita rantoja kohti.

Pysähtyi sydämes pursi rauhan vienoille vesille, armon auringon sylihin. (J. H. Erkko)

Hetket ovat kuin laivat, ne lähtevät armottomasti aikanaan. Meidän on oltava kuin satama, tyynesti kaivaten.

On päivä päättynyt, on tullut ilta. Uus’ kotiranta uneen kangastaa.

Poissa on tuska, ohi on arki ja työ, Purjehdus on päättynyt. Vain lempeät mainingit rantaan lyö, Isän kotiin matkaaja palaa.

Meri huokaa rantakiviin. Veden yllä linnun lento aamuaurinkoon. On muuton aika.

Suru on se miten me muistamme ilon. Tummien puitten välistä pilkottaa auringon valaiseman merenselän kimaltavat kyyneleet.

Uupunut matkaaja rannalla himmeän maan astui aurinkolaivaan suureen valkeaan.

Hiljaisuuden rannalla vallitsee suuri vapaus.
Voin aavistella rannan tuolla puolen, mis’ soluu venhe onnen valkamaan.

Rauha ihmeellinen, maassa kirkkauden, ei myrskyjen pauhina soi.

Tuulien soitot ovat vaienneet. Ympäri soi ikityynet veet. (Arto Hellaakoski)

Järven rantoja laineet huuhtelee, puut hiljaa kuiskii, kuuntelee. Ei saavu soutaja venheelleen, ei lähde vesille verkoilleen.

Aikamme on lyhyt, syttyvä, sammuva kuin liekki.
Aurinko laskee, jo pitenee varjot, aika on eron ja jäähyväisten. Poissa on ystävä kallehin…
(Kari Rydman)
Ei häntä, jolta tähdet radan saa, voi ihmisajatukset taivuttaa. (Saima Harmaja)
Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli, ei rakkaus kuolla voi. Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse ja muualla soi tuuli.
(Aila Meriluoto)
Elo mainen kun iltaan raukes, oli tyyntä ja rauhaista niin. Joku portti vain hiljaa aukes ja se iäks suljettiin.
Hän, joka antaa kivun antaa myös lohdutuksen.
Kiitos ja siunaus hiljainen myötä, matkalle, joss’ ei tuskaa, ei yötä.

Ja rauhan maa iankaikkinen kangastaa vastaan.
(Aleksis Kivi)

Jäi jälkeesi kaipuu jäi sanaton suru.
Jätti jäljen ihanan, kaaren kauniin, loistavan, lensi syliin Jumalan.
Kauniit muistot eivät koskaan kuole, eivätkä milloinkaan jätä yksin.
Me olemme niin kuin uni ja niin kuin ruoho maan joka puhkeaa kukkaan ja ehtoolla leikataan.
(Mika Waltari)
On maa, johonka kaikki polut katoaa. On Rauhan maa.
(Saima Harmaja)
Mit’ elomme on, lyhyt hetki sielumme eloon verraten, kun ajast’ eroaa sen retki, taivaasta tapaa siipi sen.
(Pär Lagerkvist)
Mitä tummempi taivas, sitä kirkkaammat tähdet. Mitä suurempi suru, sitä lähempänä Jumalaa.
Muistoista aika rakentaa lohdutuksen.
Murheeseen on kätketty toivo tulevista päivistä.
Niin lyhyt askel ajasta ikuisuuteen, niin kapea raja, välillä taivaan ja maan.
Olen polkuni päässä, tuhansista erään ja niitä on täynnä maa. On viileä ilta, eräs päivä on mennyt, on painunut metsien taa.
(Aila Meriluoto)
On ajaton avaruus arjesta irronnut ikuisuus, on rauha, hiljaisuus.
On hiljainen taivaanranta, eikä lintujen laulu soi. Ei kuoleman tarkoitusta aina ymmärtää voi.
Pois murheet, huolet raukeaa, kun taivaan portit aukeaa.
On siellä ikuinen kesän maa sydän uupunut levätä saa.
On taivaan riemu rikkaampi, tuhansin kerroin kirkkaampi kuin aavistaakaan voimme.
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti. Ei se iäks sammu, ken elämästä lähti. Nuku tähti helmassa päivän!
(Eino Leino)
Rakas ystävä ei koskaan kuole. Hän elää ajatuksissamme, sydämissämme, muistoissamme.
Siellä on polut tasaiset astua. Siellä ei silmät voi kyyneliin kastua. Siellä on vihreät kunnaat ja lehdot. Siellä on pehmeät nukkua kehdot.
Rauha olkoon tomullesi, päivän paiste muistollesi.
Siell’ ikionnen asunnoissa on murhe, tuska, huoli poissa.
Sydän uupunut levon sai, valkeni ikuinen sunnuntai.
Niin taivas vartoo odottavin tähdin… Ma sinne palaan, josta kerran lähdin.
Hiljaa saapui noutaja lauha hellästi irrotti kahleet maan. Kuljetti sinne missä on rauha missä ei tuskaa milloinkaan.
Me muistamme silmäsi kirkkahat, me muistamme hymysi hyvän. Jätit meille muiston niin valoisan, niin kauniin, rakkaan ja syvän.
Hyvän ihmisen muisto miten mieltä se lämmittää miten aina sen soinnusta sieluun sävel pieni soimaan jää.
On lepo jossakin, särkymätön syvä rauha.
(Saima Harmaja)
Sydämessä soi laulu hiljainen ja sanaton. Metsä hiljaa huminoi kiire poissa on.
Ei ole varjoa kenenkään saapuvan yllä. On vain aamu. On vain perille pääsy.
(Anna-Maija Raittila)
Niin aukes portti viimeinen valoon ja lauluun lintujen.
Kaiken tän jätän rikkaan kauniin maan. Nousen taivaan sineen ruskoon punertavaan.
Pois aurinko painui, lankesi ilta jäi taivahan rannalle säihkyvä silta mut kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä.
(Eino Leino)

Niin lyhyt oli onnemme latu, niin kaunis kuin kaunein satu vain muistot ja rakkaus jäljellä on ja rakkaus sammumaton.
Hetkenä illan keväisen hiljeni sydän kultainen. Lähtösi vaikeaa kestää on, surumme suuri ja sanaton. Lohtuna muistot rakkaat.
Murtuu elon siteet, kaikki häviää. Muiston kauniit kiteet, vain pysyviksi jää.
Elämä ja kuolema ovat yhtä. Niin kuin joki ja meri ovat yhtä.
Tyynesti kestit tuskien taakan, uuvuit, kun sairaus voimasi vei. Nukkuos rauhassa kauneinta unta, muistosi koskaan unhoitu ei.
Kun käy kuolemaan rauhaan silloin mennä saan.
Ei elämä pääty kuolemaan, vaan vaihtuu uuteen parempaan.
Kesäiset puut humiskaa hiljaa, haudalla nukkujan. Hän lähti kauneimmillaan kun kesä kukkaan aukes.

Sitä mitä kaipaamme emme menetä koskaan. Sitä jota rakastamme kaipaamme aina.

Olen siirtynyt rauhaan lempeään, silti teidän olen, lähellenne jään. Tallentakaa menneen parhaat muistot, muiden olla antakaa, kuin ennen voimissani, te minut muistakaa.
Saispa jokainen lähteä näin: Kauniisti, hiljaa, yllättäin. Mielessä muistot vuosien. Luonto on hellä ja ihmeellinen.
Sinä odotit kevättä, kesää uutta, sen valoa, lämpöä, suloisuutta. Sait kauneimman, ihanan uuden maan. Jäimme sinua kyynelin kaipaamaan.

Et jättänyt meitä. Et ole vaiti. Olet lintujen laulu taivaalla. Olet kuiskaus metsän polulla. Olet henkäys rakkaittesi poskella. Muistosi säilyy aina.
Käy enkeli vierelläs taivaanrantaa, on kulkusi kevyttä, jalkasi kantaa. Et kipua tunne taivaantiellä, monet on rakkaat vastassa siellä. Muistosi elää keskellämme, säilyen aina sydämissämme.
Et ole ikiunessa, et ole poissa, olet tuhat tuulta puistikossa, olet valkea välke aallokossa, olet timantti hankien loistossa. Et jättänyt meitä, et ole vaiti, olet lintujen laulu taivaalla, olet kuiskaus viljapellolla, olet henkäys rakkaasi poskella.

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen saan kulkea rajalle ajattomuuden. Olen kimallus tähden, olen pilven lento, olen kasteisen aamun pisara hento. En ole poissa, vaan luoksenne saavun mukana jokaisen nousevan aamun ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä.

Taas valo viiltää taivaanrantaa, se päivän yöstä erottaa. On tullut aika pois se antaa, jota niin paljon rakastaa. Sen järjellä ymmärrän: kun toinen lähtee, toinen jää. Vain pieni lapsi sisälläni ei sitä tahdo käsittää. Hyvää matkaa, hyvää matkaa kulje kanssa enkelin. Hyvää matkaa, hyvää matkaa, sinua paljon rakastin.
Niin aurinko laski ja tummeneva iltarusko saattoi rakkaan ihmisen lepoon ja rauhaan.
Aika kuluu, suru muuttaa muotoaan. Kyyneleet puhdistavat, muistot säilyvät.
Jonain päivänä tuuli vie pilvet. Aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.
Tunsit metsät, tunsit veet, soi sulle luonnon kanteleet. Näit sinitaivaan ja pilvet siellä, ne kertoivat: Olet taivaan tiellä. Saavut rannalle rauhanmaan.
Kun taivaalle katson ja tähden nään muistan sinua, ystävää. Kirkkaana muistosi lämpimän sydämessäni säilytän.
Suru sanaton, ikävä rajaton, hiljaisuuden rikkoo vain ajatusten äänet ja tyhjyys on suuri kuin avaruus… Sinä olet pois ystävämme…
(Arja Laihonen)

Vain tuulen hiljainen laulu saattaa lähtijää. Niin kaukana toisistaan ovat elämän alku ja matkan määränpää.

Aina valvoit vaivan nähden, muill’ ett’ ilo, onni ois. Ensi murhe emon (isän) tähden meill’ on mentyäsi pois.
(O. Manninen)
Pois murheet, huolet raukeaa, kun taivaan portit aukeaa.
On taivaan riemu rikkaampi, tuhansin kerroin kirkkaampi kuin aavistaakaan voimme.
Sammui loiste silmien valon, taukosi sykintä sydämen jalon, herposi käsi auttava, antava, rakkaus kaikkien kuormia kantava. Päivän paiste muistoillesi.

Hiljaa tarttui käsi Herran käteen väsyneen. Hiljaa siirtyi sielu lepoon iäiseen.
Hymy hyytyi, silmä sammui, pois kulki kultainen elämä.
(Eino Leino)
Kaunis on kuunnella kutsua luojan, nukkua pois, kun jo uupunut on.
Vain heille on annettu levonmaa, kuin kehto se heitä keinuttaa, ikisuvista talviin, keväisiin ne haihtuvat vuosien kierroksiin.
Suuri oppaamme tuntevi kyllä joka ikisen askeleen. Hänen kätensä meillä on yllä, kun kutsuvi kirkkauteen.
Kun pitkän elämän elää saa voi rauhassa nukahtaa. Kun kaikki on valmista tehty työ, on edessä rauhaisa yö.
Ei tunnu tuska, ei vaiva mainen, on rauha sydämessä kärsineen.
Helppo on maata päivätyön tehneen, rauha on palkka raatajan parhain.
(Eino Leino)
Itsesi uhrasit, kaikkesi annoit, hellien meitä vaalit ja kannoit.
Päättyi pitkä kaari elon, väsynyt on saanut levon. Nuku unta rauhaisaa.
Olit aina niin hyvä ja auttavainen, oli sydämes jalompi kultaa.
Täyttyi määrä päivien, joutui päivä iltaan. Kääntyi katse taivaan kaarisiltaan.
Nuku rauhassa äiti (isä) kulta tyyntä on tuonen mailla.
Siunattu olkohon, äiti (isä), sun tiesi siunattu matkasi viimeinen.
Tähtien tuikkiessa katseen mä nään. Se kulkijan tiellä on lohtuna, se lämmittää hyytävän sään.
(R. Helismaa)

Pois päivä meiltä kulki, yö tummaan helmaan sulki. Vaan valo kirkas, toinen tuo armon aurinkoinen valaisee yönkin loistollaan.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet; ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

Hellästi, varovasti heittäkää multaa, isän (äidin) arkulle, siellä on kultaa.
Kädet ahkerat vuoksemme uurastaneet, lepoon iäiseen ovat vaipuneet.
Sinä ansaitset kiitokset kauneimmat, ikilevon pyhän ja rauhaisan.
Askeleet pienet arkana käy, missä pappa, ei pappaa näy.
Suru on suuri, on kyyneleitä, mummu loistathan meille tähtenä taivaan.
Jäi tyhjäksi polkusi kotimme tiellä, voi miten toivoimme sinun toipuvan vielä. Mutta et jaksanut enää kestää, sun lähtöäs emme voineet estää.
Ei pihalla enää kulkijaa, vain kodissa muistot asustaa. Me katsomme jälkiä kättesi töiden kiittäen, kaivaten, ikävöiden.
Taivaan isän huomassa, enkeleiden helmassa, lepää pappa rauhassa.
Jäi ahkera työsi muistoksi meille, hyvän sydämesi ohjeet elämän teille. Sä aina muistit ja huolta kannoit, et paljon pyytänyt, vaan kaikkesi annoit.
Kun Luojamme niittää kypsää viljaa ja noutaa matkaajan väsyneen, kun sydän lämpöinen sammuu hiljaa, oisko aihetta muuhun kuin kiitokseen.
Niin väsyneenä loppumatkan kuljit, uneen rauhaisaan sä silmäsi suljit. Ei yllättäen, mutta äkkiä kuitenkin, hiljeni sydän kultainen. Muisto kaunis voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa.
On koti niin tyhjä ja autio. On suru niin raskas kantaa. Ei kuulu sun äänesi rakkahin, sydän hiljaa itkien kaipaa.
Lähti lentoon enkeli taivaan tuli luokse väsyneen sairaan. Kosketti hiljaa posken nukkaa silitti hellästi hopeista tukkaa. Nosti siivelleen äitimme/isämme armaan viedäkseen hänet taivaan tarhaan.
Pilvien reunalta katselet meitä, kysyt, miksi noin paljon kyyneleitä. Olit puoliso hyvä, isä parhain sinut luotamme otettiin liian varhain.
Oli kanssasi hyvä taivaltaa, kättäs viimeiseen asti puristaa. Olin vierelläs, koetin lähtöäs keventää. Sulle halusin hellimmän lähdön antaa. Jään sinua kyynelin kaipaamaan. On niin ikävä.

Emme arvanneet iltana kesäisen, ett’ oli päiväsi viimeinen. Tuli lähtösi meille niin odottamatta monet kiitokset jäivät lausumatta. Oli rakkaamme vuoro lähteä pois, vaikk’ emme sua vielä antaneet ois. Muistosi kaunis, kirkas ja hyvä, ja meillä on tunne, olet luonamme yhä.
Kulje äiti kerallamme, mummi rakas mukanamme, voiman lähteenä lähellä. Elä muistoina mielissämme, sävelinä sieluissamme, elämämme enkelinä, Taivaan veräjän takana.
Kevät toi surun ja kyyneleet, pois vei rakkaamme väsyneen. Hän elämän saatosta poistui hiljaa, pois korjattiin sukumme vanhinta viljaa.
Vaiti seisoo pihapuut, ikävöivät kukkamaat, kaipaa tuttu pihapolku rakkaan jalan astuntaa.
Muistojen helmi soi kauniisti hiljaa, kuin tahtoen lohduttaa: On korjattu talteen kultaviljaa, jota enkelit kotiin jo kuljettaa.

Tuonen enkeli hiljaa saapui leikkasi viljan kypsyneen. Unetar hellästi hoivaansa otti kulkijan matkasta väsyneen.

Ei ollut lapsonen tänne luotu maailman virtojen vietäviin, vain taivaan lainaksi meille suotu, ja siksi muuttikin taivaisiin.
Hetken leikit, lapsi pieni, kera veikon, siskojen. Hetken tunsit maiset tuskat, pääsit ikionnehen.
Hän oli taimi sun tarhassas ja varten taivasta luotu.
Niin lähdit, enkeli kultainen, luo taivaan omien enkelten.
Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan.
(Aleksis Kivi)
Nyt Herran yrttitarhaan sä muutit lapsonen, sait onnen osan parhaan ja suojan suloisen.
Näin taimen otti varhain pois Herra taltehen. Hän mailla taivaan tarhain on lilja valkoinen.
(Z. Topelius)

Oli iloa täynnä ne päivät, jotka luonamme viivyit. Sun leikkisi kesken jäivät, pois taivaan pihoille siirryit.
On tuonelan lehdossa rauhaisaa siellä lapseni uupunut uinahtaa, sinne yllä ei myrskyt maailman eikä häiritse rauhaa nukkuvan.

Varhain luotamme lähdit täältä, et kestänyt myrskyjä maailman. Nyt isän ylhäisen luona siellä, on sulla aartehet taivahan.

Sä nukuit. Sinut kannoin mä valoon korkeaan.
Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin kaikk’ on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeavat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.
Ylitse kaikkien kyynelien tuhat muistoa meitä lohduttaa. Ne tallessa päivien menneiden – tuhat muistoa kultaakin kalliimpaa.
Me tiedämme, sinun on parempi näin. Kivut poissa, tuskat takana päin. Suo anteeksi silti kyyneleet nää, ne rakkautta on ja ikävää.

Niin äkkiä lähdit luotamme pois, on niin kuin unta se vieläkin ois. Ei läheinen arvaa, ei silmää nää, miten lähellä onkaan määränpää. Joka päivä voi olla viimeinen, joka hyvästijättö ikuinen.
Ei auttanut apu maallinen, ei rakkaus, rukous läheisten. Itkien kaipaamme hiljaa.
Elon illan myötä sun matkas päättyi ja uneen uuvutti väsyneen. Ei tunnu tuska, ei vaiva mainen on rauha sydämessä nukkuneen.

En saata uskoa vieläkään, että olet jo lähdössä. Näin pianko tuuli käy ylle pään ja pakenee elämä? Nyt tahtoisin kiitoksen sopertaa, vaikka hukkuu se kyyneliin. Niin monta jää muistoa ihanaa näihin vuosiimme yhteisiin.
Vilkuta tähtenä taivaalta, meillä on ikävä sinua. Sydämes kaunis ja mielesi jalo,m sisälläs aina elämän palo, lohtua Jumala murheeseen anna (Mattia) hellästi kotihin kanna.
Minä ajattelen sinua illassa hämärtyvässä. Sytytän pöydälle kynttilän – aivan kuin olisit tässä, Minä ajattelen sinua tuoksussa syksytuulen laulussa, muuttolintujen kuiskauksesi kuulen.
Minä ajattelen sinua missä vain ikinä kuljen syvälle, syvälle sisimpään kuvasi rakkaan suljen.
(A-M Kaskinen)
Muistakaa minua sellaisena kuin kerran olin; silloin elämäni laulu soi. Muistakaa ne ajatukset, joita silloin ajattelin. Muistakaa rakkauttani, jonka teille annoin.
Niin monia kauniita hetkiä ja silti niin myöhään ymmärrämme, mitä meillä oli.
(Anna-Mari Kaskinen)
Sitä mitä kaipaamme emme menetä koskaan. Sitä jota rakastamme kaipaamme aina. Emme menetä koskaan sitä mitä rakastamme. Sitä jota rakastimme rakastamme aina.
(Claes Andersson)
Sinut kohtasin päivänä nuoruuden, elin kanssasi kauneimman rakkauden. Olit kaikkeni, onneni, haaveeni mulle, siksi kiitoksen kauneimman suon minä sulle.
Keskellä tähtien, lomassa pilvien sinisten. Varmasti turvassa.